Maria Veitola: Ukkelihahmo vei skeptikon tuopin ääreen

 

Saan käsiini kirjeen, jonka olen kirjoittanut ystävälleni Sannalle 11-vuotiaana. Kirjoitan näin: ”Muistatko kun siinä Koululaisessa, joka myö saatiin koulusta, oli sellanen Taffel Chips juttu! Siinä piti kirjoittaa 25 kertaa ”Syön ainoastaan alkuperäisiä Taffel Chipsejä”. Jos kirjoitti sen ja lähetti niille, sai joko Taffel Chips kynän, kumin tai vihkon. Mie osallistuin ja sain vihkon ja se tuli tänään postissa.”

Nerokasta mainontaa suoraan 1980-luvulta: koulusta saatu ilmainen lehti, jonka mukana tuli aivopesutyyppinen, brändiuskollisuuteen painostava kirjoitustehtävä, jonka suoritettuaan postissa tuli kiva, tarpeellinen ja mukana kulkeva pikku tuote, joka muistutti olemassaolollaan siitä, mitä perunalastuja kannatti syödä. Aivopesu toimi: pyysin äitiä ostamaan kaupasta Taffel Chipsejä , vaikka en edes pitänyt perunalastuista.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin ihmettelen ihanaa lapsen viattomuuttani ja sitä, kuinka kriittinen minusta on mainonnan (ja maailman) suhteen tullut.  Tämä liittyy toki myös olennaisesti toimittajan ammattiini: suhtaudun mainontaan ja markkinointiin usein kyseenalaistaen. Kun saan neuvolasta lapsen ravitsemusoppaan jonka alakulmassa on Valion logo, ajattelen, että oppaan väittämä siitä kuinka paljon lapsen tulee päivässä juoda maitoa, on takuuvarmasti liioiteltu.

Jos en usko mainoksiin, millä perusteella sitten oikein teen kulutuspäätökseni? Useimmiten kysyn suosituksia kavereilta, joiden makuun ja asiantuntemukseen uskon. Jos haluan mennä kivaan ravintolaan, kysyn vinkkiä kokki- tai ruokabloggaajaystävältä. Kun on aika ostaa uusi ripsiväri, kysyn tutulta meikkaajalta, mikä on hänen mielestään markkinoiden paras ripsiväri.  Kun haluan katsoa jotain mahtavaa tv-sarjaa maksullisesta streaming-palvelusta, kysyn tv-sarjahullulta kaveriltani, mitä hän suosittelisi minulle. Olipa sitten kyse perunalastuista tai kasvonaamioista, nykymaailma on täynnä toinen toistaan upeampia vaihtoehtoja eikä aikani riitä kaiken haltuunottoon. Siksi uskon suosituksiin ja sisällönkuratointiin.

Olen myös esteetikko. Ostan ketsupin, käsisaippuan tai kahvikoneen en pelkästään laadun vaan usein myös sen perusteella, miltä tuote näyttää.

Innostun myös brändeistä, jotka uskaltavat ottaa kantaa ja tehdä rohkeaa mainontaa. Pidän kaikesta, joka saa minut ajattelemaan ja nauramaan. Uskon myös brändeihin, jotka mainostavat arvojeni ja ajatusmaailmani mukaisessa ympäristössä. Jos mainostaja haluaa olla esillä tapahtumassa, radiokanavalla tai aikakausilehdessä, jota rakastan, rakastan samalla myös mainostavaa tahoa ja osoitan arvostukseni ostopäätökselläni.

Eli usein ostan tuotteen ihan siksi, että brändi tekee hauskaa, rohkeaa ja oivaltavaa mainontaa sellaisessa paikassa, jossa tunnen olevani kuin kotonani.

En muista, milloin olisin ilahtunut mainonnasta niin paljon kuin alkukesän Sideways-festivaaleilla Helsingin Teurastamolla. Festivaaleille oli pystytetty kioski, jossa erittäin ekstrovertti taiteilija Teemu Keisteri maalasi käsin uniikkeja t-paitoja. Keisterin keksimät ja tunnetuksi tekemät Ukkelihahmot koreilivat paidoissa normaalista poikkeavissa väreissä: puna-vihreä-mustina.

Heinekenin mainostoimisto oli keksinyt nerokkaan tavan kiertää hankalaksi tehtyä alkoholimainontaa. En koskaan juo olutta. En varsinkaan Heinekenia, koska olutta juovat ystäväni sanovat, ettei se ole erityisen hyvää. Sidewaysissa ostin Heinekenin, koska arvostin brändin rohkeutta ja mainostoimiston luovuutta. Ja sitten ostin toisenkin oluen.

 

Maria Veitola on radio- ja televisiotoimittaja, käsikirjoittaja ja Radio Helsingin päätoimittaja.

Kuva: Mitro Härkönen

MAINOSTAJA -lehti 3/2015