Hanna Jensen: Älä oleta

 

Muistan sen hetken, kun tajusin syvällisesti, että muiden ihmisten tarpeista ei voi tietää, ellei kysy ja tutki. Vähän kuin parisuhteessa. Oletuksella ei ole arvoa.

Tein töitä ruokasisältöjen parissa lähes kaksi vuotta ja aluksi ajattelin, että hyvän ruoan ystävät laittavat viikonloppuisin ruokaa oikein ”pitkän kaavan mukaan” ja aloittavat lauantainsa kenties hallista tai lempikaupastaan. Eivät aloita.

Todellisuudessa viikonlopun ruoanlaitto eroaa arjesta eniten vain siinä, että sunnuntaisin perheissä laitetaan ruokaa mieluiten uunissa. That’s it. Unelmiensa ruokakauppaan lähtee  aamuisin ”nautiskelemaan” vain pieni joukko ihmisiä, sillä 70 prosenttia suomalaisista ei edes pidä ruokakaupassa käymisestä.

Tällaisista asioista olisi hyvä olla tietoinen, jos suunnittelee palveluja tai rakentaa hyötysisältöjä. Eikä sekään riitä. Vielä pitää jatkaa tutkimista, miksi nämä 70 prosenttia eivät osta ruokaa verkosta, jos inhoavat käydä kaupassa? Miksi he käyttäytyvät epäloogisesti? Minä luulen, että he eivät halua, että joku vieras tulee ovelle. Tai sitten seitsemän euroa kuljetuksesta on liikaa. Tai heitä ahdistaa sitoutua olemaan tiettyyn aikaan kotona. Mutta luuloilla ei ole merkitystä. Niitä ei ole vahvistettu.

Sen, miten ihmiset käyttävät palveluja tai sisältöjä voi ymmärtää vain, jos tuntee käyttäjiensä syvät, todelliset ja etenkin piilotetut tarpeet.

Siksi hämmästyin, kun luin Markkinointi & Mainonta -lehdestä (8/15) mainostoimisto Folkin luovan johtajan Tommy Mäkisen kommentin siitä, että ”perinteisesti mainostoimistot vihaavat etukäteen tutkimista yli kaiken”. Mutta vastaus, johon itsekin uskon, tuli heti perään: ”Mutta jos se tehdään keskustellen, saadaan ihan hemmetin hyvää inputtia.” Olen alkanut viime aikoina siedättää

itseäni jututtamalla sellaisia ihmisiä, jotka eivät edes käytä sanaa media. Sellaisia, jotka paukauttavat minulle päin naamaa, että se teidän fonttiuudistuksenne kiinnostaa meitä yhtä vähän kuin guineanmadon häviäminen maailmasta tai että naistenlehtiä tulee luettua, jos joku aseella uhkaa. Ja sellaisia, jotka sanovat, että ”kai tiedät, että emme ikinä katso, kuka jonkin jutun on kirjoittanut”. On kiinnostavaa kuunnella sellaista ihmistä, joka ajattelee median käyttämisestä eri tavalla kuin itse.

Nämä ihmiset pudottelevat tietämättään välillä totuuden ripauksia tai tulevaisuuden näkymiä, koska heiltä puuttuu miellyttämisen halu. He ovat äidin vastakohta: he eivät sano ”kyllä siitä hyvä tulee”.

Piilotettuja tarpeita on vaikea kaivaa esiin. Vain harva kertoo avoimesti, että koko harmoninen äitiysloma menikin töitä tehdessä tai että perheemme syö useimmiten autossa tai pöydän alla. Nämä tiedot saa kaivettua vain kekseliäillä haastattelukeinoilla, esimerkiksi pyytämällä vastaajaa kertomaan tavallisesta päivästä.

Silloin ehkä käy ilmi, että ruokaa ei ole kotona laitettu, vaan pitsat on syöty takapenkillä matkalla jääkiekkoharjoituksista kotiin.

Piilotetut, inhorealistiset tarpeet ja tavat on olennaista tietää, kun rakennetaan palveluja, joiden pitäisi auttaa.

Tarpeita voi myös yrittää luoda. Se on vaativaa mutta mahdollista. En itsekään tiennyt, että minulla on päivittäinen tarve nähdä, kuinka pariisilainen ballerina esiintyy joutsenmaisissa asennoissa Instagramissa. Hän rakensi tarpeeni. Siksi on toki mahdollista, että joku onnistuu luomaan menestyvän palvelun kysymättä keneltäkään mitään. Kannattaa kokeilla, jos on ylimääräistä
rahaa.

 


Hanna Jensen on kirjoittaja ja toimittaja, jonka uskollisin lukija on oma äiti.

 

MAINOSTAJA -lehti 21.5.2015